Tekijä: Vesa Juhani Silventoinen (1938-2021)
Esitelmä sukuseura Silventoiset ja Silvennoiset r.y.:n kokouksessa Joutsenossa 5.8.2006.
Varhaisin maininta suvustamme on Savon ensimmäisessä maakirjassa vuodelta 1541. Silloisen Säämingin hallintopitäjän Haapalan neljänneksessä mainittiin olevan kuusi Silvantoinen nimistä isäntää. Tai tarkemmin sanoen he eivät olleet isäntiä siinä mielessä kuin asia myöhemmin ymmärrettiin, vaan ns. arviokuntien jäseniä.
Haapalan neljännes oli Säämingin itäisin osa ja käsitti suurin piirtein nykyisen Kerimäen, Punkaharjun, Enonkosken ja Savonrannan kunnat. Suurin osa alueesta oli asumatonta erämaata; kiinteä asutus rajoittui lähinnä Kerimäen saarennon eteläisimpään osaan ja eräisiin Punkaharjun saariin.
On monia seikkoja, jotka oikeuttavat päättelemään, että Silvantoiset olivat asuneet paikkakunnalla jo kauan – mahdollisesti jopa vuosisatoja – ennen ensimmäistä maakirjaa. Tälläinen seikka on ensinnäkin sukuhaarojen runsaus. Kuudella sukuhaarallaan Silvantoiset olivat Haapalan neljänneksen suurin suku.
Toinen seikka on suvun maaomistusten laajuus, niiden keskeinen sijainti ja eräomistukset. Sukumme omistuksessa oli useita tiluksia ja eräsijoja myös kiistanalaisella Pähkinänsaaren rauhan rajavyöhykkeellä, mikä viittaa niiden omistuksen juontavan tuota rauhaa (1323) edeltäneeseen aikaan. Sukumme vakiintuneesta asemasta sen nauttimasta arvostuksesta kertoo se, että Silventoiset oli koko Säämingin merkittävin lautamiessuku 1500- ja 1600-luvulla edustajien määrällä mitattuna.
Sukumme maaomistusten keskeisestä sijainnista esimerkkinä voi mainita, että kun 1640-luvulla ruvettiin rakentamaan Kerimäen ensimmäistä kirkkoa Kallumäelle, kaikki pappilan maat saatiin Silvantoisen suvun omistuksista. Ja kun 1650-luvulla perustettiin kappalaisen puustelli, sen neljän veromarkan maat lunastettiin Heikki Antinpoika ja Paavo Paavonpoika Kaksosen maista. Kaksosen suvun kantaisänä voidaan pitää jo ensimmäisessä verollepanossa mainittua Pekka Paavonpoika Silvantoinen – Kaksosta (Peer Påålson Siluandoijnen – Kaxo). Näin siis kappalaisenkin maat hankittiin sukumme maista. Ja lopuksi voidaan todeta, että Habermanin maantarkastusluettelossa vuodelta 1626 käy ilmi, että itse Kallumäkikin, siis paikka jonne kirkko runsas vuosikymmen myöhemmin rakennettiin, oli Heikki Antinpoika Silvenoisen omistuksessa. Ei siis ihme, että tuota seutua, jossa sukumme näin merkittävästi oli edustettuna, aikanaan nimitettiin Silvantolaksi, ja Kallumäen pohjoispuolella olevaa – jo kauan sitten kuivunutta – järveä Silvantolan järveksi. Yleinen periaate on, että maa saa nimensä sen ensimmäisen haltuunottajan mukaan. Näin siis tämä nimikysymyskin puoltaa käsitystä sukumme ikivanhoista juurista Kerimäellä. Ilmeisesti nykyinen paikannimi Silvola on muistuma tuosta alkuperäisestä nimestä. Sukututkimuksen yhtenä haasteena on selvittää, onko myös sukunimi Silvola mahdollisesti muunnos sukunimestämme.
Maaomaisuudet merkitsevät myös veroja. Katovuosien tai muiden vastoinkäymisten sattuessa voi käydä niin, ettei veroista selvitäkään ja tällöin tilat autioituvat. On ilmeistä että Kerimäen kylän Silvantoisille kävi juuri näin. Autioituminen voi olla demografista, eli asukkaat todella muuttavat pois. Fiskaaliseksi sanotaan autioitumista silloin, kun asukkaat edelleen asuvat taloissaan ja yrittävät viljellä maitaan, mutta verorästit jäävät maksamatta. Tapahtui autioituminen kummalla tavalla tahansa, kruunulla oli tuolloin oikeus antaa maat toiselle yrittäjälle, ja tuo yrittäjä oli Silvantoisten kohdalla 1640-luvulla usein kirkko ja seurakunta. Pakkolunastustakin lienee käytetty apuna. Sukumme maaomistusten sijainti jo pakanuuden aikana palvontapaikkana pidetyllä ja mahdollisesti aikanaan myös ortodoksisen hartaudenharjoittamisen keskuksena toimineella Kallumäellä ja sen välittömässä läheisyydessä osoittautui tuhoisaksi. Kirkko päätettiin rakentaa tuolle perinteiselle palvontapaikalle, pappilat sen läheisyyteen ja Silvantoiset saivat lähteä.
Ensimmäisessä maakirjassa mainittu Silvantoinen oli tyypillinen seutusuku. Savon historian kirjoittaja Kauko Pirinen määrittelee seutusuvun niin, että se esiintyy vain yhdessä neljänneskunnassa ja suvulla on siellä ainakin kuusi edustajaa. Tällaiset suvut olivat ensimmäisen maakirjan aikoihin Savossa verraten harvinaisia. Ensimmäisen verollepanon yhteydessä 1561 Silvantoisia oli jo 12, vuoden 1571 hopeaveroluettelossa 16, Älvsborgin linnan toisen lunastuksen (1614) henkilöluettelossa 24 ja Stolbovan rauhan vuonna (1617) 28. 1600-luvun alussa sukumme oli suuri suku jo koko Savonkin mittakaavassa. Savolaisille suvuille oli tyypillistä, että uudisasutuksen mukana ne hajaantuivat eri puolille Savoa ja jopa Kainuuseen ja Pohjanmaalle. Silvantoiset ovat tässä suhteessa näin suureksi suvuksi ainutlaatuinen poikkeus. Kaikki sukumme edustajat olivat vielä 1614 samassa Säämingin pitäjän Haapalan neljänneksessä ja kolme vuotta myöhemmin vain yksi Silvantoinen oli muuttanut alueen ulkopuolelle, rajasta muutaman kilometrin päähän Kiteelle, nykyisen Rääkkylän alueelle. Miksi näin oli, miksi sukumme ei osallistunut Savolle tyypilliseen uudisasutukseen, on yksi tulevan sukututkimuksen selvitettävä kysymys.
Stolbovan rauhassa 1617 Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa tulivat Ruotsin omistukseen ja valtakunnanraja siirtyi parin sadan kilometrin päähän. Uudet valloitetut alueet olivat sodan ja alkuperäisten asukkaiden joukkomuuton seurauksena autioituneet, ja kruunu tarvitsi sinne uusia veronmaksajia. Heitä houkuteltiin mm. verohelpotuksilla. Kun ankara verotus, toinen toistaan seuranneet katovuodet ja jatkuvat sotaväenotot – elettiinhän parhaillaan 30-vuotisen sodan aikaa – rasittivat myös sukumme jäseniä, yhä useampi katsoi parhaimmaksi siirtyä näille uusille alueille. Edellä kerrottu Kerimäen kirkon rakentaminen sukumme keskuspaikalle on varmasti myös ollut merkittävä lisätekijä muuttoon. Erityisesti 1650-luvun puolivälissä tapahtunut ruptuura eli kuningas Kaarle X Kustaan sodan jälkiseurauksena tapahtunut karjalaisen väestön suurimittainen pakeneminen Käkisalmen läänistä Venäjälle, ja sen seurauksena tapahtunut uusi autioituminen on kimmoke itään suuntautuvalle uudisasutukselle myös oman sukumme osalta. Valitettavasti juuri tältä ajalta asiakirjat kuitenkin ovat puutteelliset, eikä muuton yksityiskohtia ole helppo jälkikäteen seurata.
Sukumme muuttoliike kohdistui lähinnä Kerimäen silloisiin naapuripitäjiin Kiteelle, Kesälahteen ja Parikkalaan. Kiteestä on myöhemmin erotettu Ruskeala ja Rääkkylä sekä Kesälahdesta Uukuniemi. Myös Laatokan rantapitäjissä Sortavalassa, Jaakkimassa, Kurkijoella ja Hiitolassa oli sukumme jäseniä jo ennen 1700-luvun puoliväliä sekä aivan muutamia myös Tohmajärvellä ja Ilomantsissa.
Tässä onkin lueteltu ne pitäjät, joissa enemmistö sukumme jäsenistä asui 1700-luvun alussa. Tietenkin tähän luetteloon on lisättävä vielä Kerimäki, sukumme alkukoti. Varsin moni sukumme jäsen jäi vaikeuksista huolimatta perintömailleen, ja vielä 1700-luvun alussa juuri Kerimäellä oli eniten sukumme jäseniä.
On usein kyselty, milloin Silventoisten sukukirja mahtaa ilmestyä. Nyt minun on pakko viitata edellä puhumaani. Ensimmäisessä maakirjassa Silvantoisia oli kuusi sukuhaaraa ja suku oli asunut paikkakunnalla mahdollisesti jopa vuosisatoja. On mahdollista, että nämä sukuhaarat olivat jo vuonna 1541 vain kaukaista sukua keskenään. Myöhemmiltä ajoilta on lukuisia esimerkkejä – myös oman sukumme keskuudesta – että jopa samassa kylässä asuu saman sukunimen omaavia henkilöitä, joiden yhteinen esi-isä saattaa olla kuuden tai seitsemän sukupolven, siis hyvinkin parin sadan vuoden takaa. On mahdollista, että näin on ollut myös Haapalan neljänneksessä ensimmäisen maakirjan aikoihin. Mutta erotuksena nykyisiin aikoihin on se, että kaikki asiakirjatiedot päättyvät tuohon ensimmäiseen maakirjaan. Sitä kauemmas ei sukututkimuksessa päästä, ja näin nuo sukulaisuussuhteet jäävät selvittämättä ja kantaisä löytymättä. Sukumme on liian vanha perinteisen sukututkimuksen kohteeksi, ja juuremme jäävät historian hämärään.
Mitä siis voimme tehdä? Käsitykseni mukaan paras keino sukututkimuksen edistämiseksi olisi keskittää ponnistukset pitäjäkohtaiseen tutkimukseen. Olisi tutkittava Silventoisten tai Silvennoisten sukujuuria kussakin ennen isoavihaa olleesssa kantapitäjässä erikseen. Yhteydet 1600-luvun alun ja erityisesti 1500-luvun sukulaisiimme silloisessa Säämingissä ovat hankalasti löydettävissä, mutta tehtävä ei ole mahdoton. Kovalla työllä ja hyvällä onnella ratkaisu voidaan löytää, ja sukujohto aina ensimmäiseen maakirjaan saakka selvittää. Mutta sen edemmäs ei päästä. Mutta kyllä sukujuurien selvittäminen 16 tai 17 sukupolven taakse on saavutus, mitä minkä tahansa suvun tutkimuksessa on vaikea ylittää.
Muutamia havaintoja sukumme nimestä.
Nimitutkijat ovat nykyään yksimielisiä siitä, että sukumme nimi on ortodoksista alkuperää, ja sen pohjana on kreikkalainen henkilönimi Silvanos. Siitä on oletettavasti tullut suomalainen muoto Silva. Ja tästä muodostui tavanomaisen karjalaisen sukunimikäytönnön mukaan nimi Silvantoinen. Silva on ollut miehen etunimenä käytössä vielä 1600-luvun alussa ainakin Kiteellä. Nimen ortodoksinen alkuperä asettaa nimen iälle sen takarajan, ettei se voi olla vanhempi kuin ortodoksinen uskonto Karjalassa. Yleinen käsitys on, että Karjala kääntyi kristinuskoon joskus 1200-luvun alkupuolella. Mutta uuden uskonnon omaksuminen ei ole ollut nopeata; merkkejä kristinuskosta voidaan havaita hyvinkin jo vuosisata ennen mainittua ajankohtaa ja toisaalta pakanuus säilyttää voimansa vielä pitkään. Näin mitään tarkkaa ajankohtaa tuon ensimmäisen Silvan, sukumme oletetun kantaisän elämisestä ei voida asettaa, mutta jonkinlaisena arvauksena 1200-luku käynee.
Varhaisin nimemme kirjoitettu muoto on Silvantoinen ja se esiintyy maakirjoissa vielä 1560-luvulla. Maineikkaissa Laurentius Röösin tiluskartoissa 1640-luvulta näemme vielä nimen kirjoitettuna tuossa muodossa. Paikannimet Silvantola ja Täyssinän rauhan rajapyykkinä tunnettu Silvannonsaari eli Silvansaari johtuvat selvästi tuosta nimimuodosta. Vaikuttaa siltä, että 1570-luvulta alkaen muoto Silventoinen tulee yleisemmäksi, mutta tarkkaa eroa näiden kahden varhaisimman muodon välillä on vaikea tehdä. Käräjäpöytäkirjoissa jälkimmäinen muoto tuntuu olevan yleisin.Uuden vuosisadan vaihteeseen mennessä vallitsevimmaksi muodoksi on maakirjoissa tullut Silvenoin(en) ja tämä muoto on lähes yksinomainen henkikirjoissa 1635 alkaen. Nimen nykymuodoista Silventoinen vaikuttaisi siis olevan varhaisempi kuin Silvennoinen.
Nimen varhaisimmat muodot kirjoitetaan Silvandoinen (Siluandoin) ja Silvendoinen, ja tällainen kirjoitusmuoto jatkuu aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Miksi nimessä on d-kirjain, vaikka sellaista äännettä ei vielä tuon ajan suomessa lainkaan tunnettu? Tähän on ainakin kaksi selitystä. Toinen on se, että Kustaa Vaasan aikaiset kirjurit olivat monesti ulkomaalaisia. Saksan ja ruotsin kielessä on selvä oppositio t/d ja p/b, mitä taas suomen kielessä ei vallitse. Kun suomalainen ääntää t, saattaa se hyvinkin kuulostaa ruotsia tai saksaa äidinkielenään puhuvasta d:ltä. Ja siksi hänestä on ihan ääntämisen mukaista kirjoittaa Silvandoinen. Ja kun kerran nimi näin kirjoitetaan se vakiintuu yleiseksi kirjoitustavaksi, joka jatkuu vuosisatoja. Viittaan tässä ranskan ja englannin kieliin, joissa vuosisatoja sitten vallinnut kirjoitustapa on säilynyt sanojen ääntämyksen muuttumisesta huolimatta.
Toinen selitys on dentaalispirantti. Uuden ajan alussa suomessa oli käytössä dentaalispirantti, sama äänne kuin englannin määräävässä artikkelissa the. Mikael Agricola, joka julkaisi ensimmäiset teoksensa samoihin aikoihin ensimmäisen maakirjan kanssa, joutui tämän äänteen kanssa tekemisiin. Hän merkitsi sitä aluksi dh-yhdistelmällä, ja myöhemmin pelkällä d:llä. Dentaalispiranttia käytettiin heikon asteen merkkinä, esim. lehti/lehδen tai lahti/lahδen. Tämän oletuksen mukaan nimemme on siis lausuttu Silvanδoinen ja kirjoitettu Agricolan tyyliin Silvandoinen. 1500-luvun kuluessa dentaalispirantti katosi suomesta korvautuen eri tavalla eri murteissa. Länsimurteissa se korvautui r:llä tyyliin lehti/lehren tai lahti/lahren ja kaakkoismurteissa, johon Savon murrekin tuolloin kuului, sen korvasi kato tyyliin lehti/lehen ja lahti/lahen. Nimessämme olevan dentaalispirantin pitäisi siis korvautua kaakkoismurteiden alueella kadolla, ja ääntämisen muuttua muotoon Silvenoinen. Ja toden totta, Säämingissä ja Kerimäellä 1600-luvun asiakirjoissa on tämä muoto vallitseva. Myös kirkollisissa asiakirjoissa on tämä muoto lähes yksinomaisena aina 1800-luvun alkuun saakka, jolloin vasta yleistyy muoto Silvennoinen. Tämä 1600-luvun alussa tapahtunut muutos tuntuisi puoltavan käsitystä, että ainakin Säämingissä vielä 1500-luvulla nimemme on äännetty dentaalispiranttia käyttäen.
Mutta kun mennään vanhan valtakunnanrajan itäpuolelle Käkisalmen lääniin, ääntäminen on aivan ilmeisesti jo 1600-luvulla ollut Silventoinen, vaikka kirjoitusmuoto onkin Silvendoinen. Dentaalispiranttia ja heikkoa astetta ei ilmeisesti ole käytetty siellä puhutussa karjalaisvaikutteisessa kielimuodossa. Kirjoitusmuoto säilyy muuttumattomana aina 1800-luvun puoliväliin saakka, jolloin se korvautuu myös kirjoitettuna muodolla Silventoinen. Käsittääkseni tässä muutoksessa on taustatekijänä kansanopetuksen alkaminen talonpoikaisväestön keskuudessa. Kansa oppi kirjoittamaan – jos ei muuta niin ainakin oman nimensä.
Lyhyesti lausuttuna tämä teoria merkitsee siis sitä, että muoto Silvennoinen on nimemme savolainen ja Silventoinen karjalainen muoto, ja tämä ilmenee käytännössä siten, että mitä idemmäs mennään, sitä yleisemmäksi muoto Silventoinen tulee. Isovihan jälkeinen Turun rauha 1721 tuo valtakunnanrajan keskelle sukumme asuttamaa aluetta, ja voidaan myös sanoa, että muoto Silvennoinen on vallitseva uuden valtakunnanrajan länsipuolella, Silventoinen taas itäpuolella.1800-luvun kuluessa savolaisperäistä nimimuotoa Silvennoinen rupeaa esiintymään myös Viipurinläänin alueella. Mikä tähän on syynä on selvittämättä, mutta yhtenä selityksenä pitäisin Savosta tapahtunutta muuttoliikettä ja sen mukana tapahtunutta kielimuodon savolaistumista, minkä murretutkijat ovat todenneet. Muoto Silventoinen säilyy kuitenkin tällä alueella enemmistönä ilmeisesti aivan nykypäiviin saakka.
Tässä yhteydessä on syytä pohtia hieman sitä, missä määrin kirkollisissa asiakirjoissa käytetyt nimien muodot vastaavat asianomaisten henkilöiden itse käyttämiä. Esimerkkinä ongelmasta mainitsen Parikkalan rippikirjat. Rippikirjassa vuodesta 1865 alkaen kaikki sukumme jäsenten nimet kirjoitetaan muodossa Silvennoinen, mutta heti seuraavassa ja sitä seuraavassa rippikirjassa kaikki nimet taas muodossa Silventoinen, kun taas 1890 luvulla vuoroon tulee muoto Silvennoinen. Vaikuttaa siltä, että ainakin tässä tapauksessa kirkkoherran mielestä nämä nimimuodot ovat keskenään vaihdettavissa olevia saman nimen kirjoitusmuotoja. Saamaan ajattelutapaan viittaa myös uudempana esimerkkinä Jaana Juvosen kirjoittaman Parikkalan historia vuodelta 1996, jossa sukumme jäsenistä käytetään johdonmukaisesti muotoa Silvennoinen, myös niissä tapauksissa, joissa muista yhteyksistä käy ilmi asianomaisen itsenä käyttäneen muotoa Silventoinen.
Näiden molempien nimimuotojen keskenään vaihdettavissa olemisesta on lukuisia esimerkkejä 1900-luvulta. Eräs sukuneuvostomme jäsen kertoi, että tutkiessaan vanhoja koulutodistuksiaan hän totesi isänsä allekirjoittaneen ne joskus Silvennoinen ja joskus Silventoinen. Ja moni on kertonut esimerkkejä siitä, kuinka hänen isänsä tai isoisänsä on vaihtanut nimen kirjoitusmuodon esimerkiksi paikkakuntaa muuttaessaan. Saarella on haudattuna ainakin kaksi veljesparia, joista toisen hautakivessä on sukunimenä Silventoinen ja toisen Silvennoinen.
Oma kiinnostava tapaus on Pietarin Silventoiset. 1800-luvun lopulla siellä asui toistasataa sukumme jäsentä (ja lapset lisäksi), joiden nimi poikkeuksetta kirjoitettiin paitsi kirkollisissa asiakirjoissa myös esim. puhelinluettelossa, henkilöstöluetteloissa, mainoksissa yms. Silventoinen. Silvennoisia ei kaupungissa esiinny siitä huolimatta, että suomalaisen seurakunnan muuttaneiden luettelossa on Silvennoisia ja Silventoisia likipitäen yhtä paljon. Siis kaikki Silvennoiset omaksuivat Pietariin kotiutuessaan siellä vallitsevan muodon Silventoinen. Muutos tapahtui ilmeisesti vapaaehtoisesti, itsestään selvyytenä. Selitys tähän lienee se, että asianomaiset eivät pitäneet muutosta minään nimenmuutoksena vaan ainoastaan saman nimen toisena kirjoitusmuotona.
Toista maailmansotaa voidaan pitää jonkinlaisena rajapyykkinä, jonka jälkeen nämä aikaisemmin joustavasti vaihdelleet kirjoitusmuodot jähmettyivät kumpikin omakseen. On selvää, että erilaisten asiakirjojen, ajokorttien, passien jne yleistyminen vaati sitä, että nimi oli jatkuvasti kirjoitettava täsmälleen samassa muodossa yhtäkään kirjainta muuttamatta. Voitaisiin ehkä todeta, että tuolloin yhteinen sukunimemme, josta käytettiin vaihtelevasti jompaakumpaa kirjoitusmuotoa, jakautui kahdeksi erilliseksi sukunimeksi. Tämä muutos olisi siis vain runsaan puolen vuosisadan ikäinen.
Väestörekisterikeskuksen tietojen mukaan heinäkuussa 2006 asui maassamme 3319 Silvennoinen -nimistä henkilöä kun taas nimi Silventoinen oli vain 616:lla. Silvennoinen on siis lähes kuusi kertaa yleisempi kuin Silventoinen. Savolainen puhetapa on siis vienyt voiton karjalaisesta, se on meidän Silventoisten reilusti myönnettävä. Ja siksi on myös sukuseuramme nimen muutos perusteltua.